Mulla on varmaan joku alkava kaamosmasennus, sillä tällä hetkellä mieli on jotenkin todella maassa. Ärsyttää lähinnä tämä mun tulevaisuus ja koulutus sekä se ainainen kysymys: Mikä musta tulee isona?
Kuulun siihen ihmisryhmään, jolla ei vastausta tuohon kysymykseen. Välillä (kuten nyt) stressaan asiasta julmettoman paljon, välillä taas on sellainen 'go with the flow'-meininki, jolloin en jaksa murehtia.
Aloitetaanpa siis alusta. Ala-asteella mulla oli tietysti niitä perusunelma-ammatteja eli eläinlääkäri, taiteilija (olin muka taiteellisesti lahjakas), opettaja, lentoemäntä ja lakimies (Ally McBeal oli tosi kova sana). Silloin ei vielä onneksi tarvinnut miettiä sen kummemmin mitä halusi sitten oikeasti tehdä.
Yläasteella sitä piti jo alkaa miettiä. Opettaja-haaveet kariutui, kun olin yhdeksännellä luokalla TETissä ala-asteen kouluavustajana ja se homma ei sitten sen jälkeen enää kiinnostanutkaan. En yläasteellakaan hirmuisesti päätäni vaivannut MMTI-kysymyksellä, sillä tiesin meneväni lukioon, jossa saisin kolme vuotta lisää pohdinta-aikaa. Kaipa silloinkin panikoin, että mitä sitä tekisi, mutta valitsin sen helpon tien. Läpi ala- ja yläasteen mun vahvuuksia oli englanti ja kuvikset, mutta noin muuten olin sellainen kasin oppilas.
Lukiossa valitsin kursseja lähinnä sillä perusteella mikä vaikutti kivalta. Mulla ei ollut mitään "haluan lääkäriksi, joten mulla on oltava pitkät matikat, fysiikat ja kemiat"-viboja ja juuri noissa luonnontieteellisissä aineissa en oikein loistanut. Vahvuudet oli edelleen kielissä ja olihan se kuviskin kivaa, mutta huomasin, etten ole mikään luonnonlahjakkuus vaan ihan tavallinen tallaaja. Yo-kirjoitukset meni ihan mainiosti, jotenkin sitä motivaatiota opiskella vielä löytyi, vaikka huomasin sen olevan hiipumassa. Kirjoitin äidinkielen (C), pitkän englannin (E), keskipitkän ruotsin (E), lyhyen matematiikan (M) ja terveystiedon (E). Ihan jees paperit siis ja jotenkin päädyin hakemaan Mikkelin ammattikorkeakouluun tradenomiksi molemmille englannin- ja suomenkieliselle puolelle. Liiketalous vaikutti sellaiselle yhtä yleispätevälle alalle kuin lukionkin yleissivistävyys, joten ajattelin, ettei siitä ainakaan haittaa ole.
Molempiin koulutusohjelmiin pääsin sisään, vaikka englanninkielisen puolen materiaalit luin vain kerran läpi ja hyvä, että jaksoin edes vilkaista suomenkielisen puolen matskuja. Päädyin kuitenkin englanninkieliselle puolelle. Jotenkin se tuntui paljon järkevämmältä ratkaisulta. Sain taas muutaman vuoden lisää mietintäaikaa.
Opiskelu englannin kielellä ei ole tuottanut mulle mitään ongelmia, kiitos hyvän kielitaitoni. Englannin kieli tosiaan on sujuvaa, mutta muut opiskelemani kielet (ruotsi, ranska, saksa ja espanja) ovat päässeet enemmän tai vähemmän ruostumaan eli en todellakaan ole mikään monikielinen. Mitään suurempaa vikaa en voi sanoa mun koulutusohjelmasta. Okei, siellä on ollut välillä vähän kyseenalaisia opettajia tai kursseja, mutta kaikki on tähän mennessä päästy läpi ja ehkä jotain opittu.
Mutta...mun motivaatio opiskella on täysin nollassa, sillä en vieläkään tiedä mitä haluan tulevaisuudessa työkseni tehdä. Tää mun koko tutkinto tuntuu niin turhalta. Mulla on tutkinnosta suorittamatta syventävä harjoittelu (paria paperia ja raporttia vaille valmis) ja oppari. Mutta ei jaksa kiinnostaa yhtään. Ärsyttää, että olen 22-vuotias enkä tiedä mitä haluan tehdä. En edes tiedä mikä mua jaksaisi pidemmän päälle kiinnostaa. Jotain luovaa? Ehkä. En tiedä. Turhauttavaa, suoraan sanottuna jopa raivostuttavaa.
No comments:
Post a Comment